Sisäänpäin lämmennyt ahdasmielisyys – siunaus vai kirous?

Sain ohjeet joltain tuntemattomalta "facebook kaverilta, että älä kirjoita niin pitkiä tekstejä. Sen innoittaman kirjoitin tämän kahdeksan A4 sivuisen tekstin elämästä, miehistä, uskosta, ahdasmielisyydestä, seurakunnasta. 

En ole koskaan tähän mennessä perustellut Israel asioita Raamatun tai uskon kautta. Yleensä KV lain ja historian valossa. En tee sitä nytkään. Tämä kertomus on henkilökohtaisempi kuin jokin päälleliimattu sanoma. Se on kertomus siitä, miten vannoutuneesta antisemitistä tuli Israelin ystävä, ihmeellisten elämänvaiheiden kautta.

Tämä teksti on niille ateisteille, jotka vilpittömästi ei voi ymmärtää, miten joku voi olla uskossa. 

Tämä teksti on myös niille uskoville, jotka haluavat nähdä "kuplan ulkopuolelle".Sydän avoimempana kuin koskaan. Mitään ei jää kaappiin. 

Let's go!

Sisäänpäin lämmennyt ahdasmielisyys – siunaus vai kirous?

Juttelin taannoin miehen kanssa, joka kuukauden verran kestäneen chattailyn jälkeen sanoi, että meillä on niin samanlaisia ajatuksia ja siksi halusi jakaa elämäänsä omien kuvien kautta minulle enemmän. Vallan quality man, fiksu, vakaa kaveri, jonka kanssa on tosiaan ollut kiva jakaa ajatuksia. 

Itse uskovana kuitenkin pamautin sen kaikkein tärkeimmän heti tiskiin: oletko uskossa? En tiedä oliko hänellä mikä ajatus kuvien jakamisen suhteen, mutta mietin, että turha jatkaa flirttaillen eteenpäin, jos hän ei voi hengessä olla minun johtajani. Selvennyksenä: minulla ei ole miestä, ei perhettä, ei edes koiraa. Olen kaikki nämä unelmat jättänyt korkeimman käsiin vuosia sitten, kun lähdin seuraamaan tietä, joka on totuus ja elämä. Paradoksaalisesti silloin joutuu kadottamaan kaiken, ja se pitää hyväksyä. Sen pitää kuitenkin lähteä 100 %sti omasta tahdosta ja toteutuu kasteen kautta julkisena uskontunnustuksena. Faith is not for sissies… Nuorena seurustelin rikkaan, komean, fiksun pojan kanssa, joka rakasti minua kuin hullu puuroa. Lähdin siis siitä (ja se on oma tarinansa miksi) ensin ihan väärään suuntaan. Jumankauta olin silloin vapaa! Oli iloa, valoa ja rajattomuutta. Olin siis kuin eräs kuuluisa feministi PM, joka jätti tyttärensä ja miehensä – perheensä, koska omat ihmisoikeudet ovat tärkeämmät kuin YK:ssa määritellyt lapsen oikeudet äitiin. Olin vapaampi kuin Sanna Hellström kirjoittaessaan kommenttia euroviisuäänestäjistä tai Sofia Virta Dieselin ratissa. Lontoossa vietettiin viikon kestäviä reivitapahtumia, josta puoliakaan en muista ja nyt kun kuuntelen uutisia, mietin vaan että mihin kaikkeen noina vuosina itseni altistin. Lukekaamme niistä sitten joskus, jos media haluaa menneisyyttäni revitellä, mutta kaiken rajattoman pimeyden keskeltä – löysin valon. Olin tarvinnut raameja, järjestystä, jotakin jota seuraa elämän aallokossa, joka kaikessa valheellisessa vapaudessa heitteli pientä tyttöä sinne tänne. 

Voi siis olla, että rimani miesten kohdalla on kamalan korkealla nuoruuden rakkauden takia (se oli oikeasti hyvä suhde) ja toisaalta, uskovana, minulla on tasan kolme kriteeriä miehille: 

1) Mies on uskossa (niin, ettei hän missään nojaa minuun, ei etsi ihmisten hyväksyntää, elää arvonsa todeksi ja rukoilee ja syö Raamatun sanaa). 

2) Miehellä on jalat maassa ja hänellä on tavoitteita TÄSSÄ maailmassa. Hän ei ole mikään hihhuli, joka tanssii seurakunnassa siivet selässä ja elää Kelan rahoilla. Nämä kaverit sapettavat minua eniten, sillä he pilaavat uskovien maineen. 

3) Mies ei ole naimissa, eikä eronnut. Leski saa olla. Seurakunnissa katsotaan eroa liikaa läpi sormien. 

Moni johtaja TV7:n perustajasta pastoriin on eronnut. Se ei toimi. Uskon elämäni varrella olen tavannut vallan ihania miehiä. Naimisissa olevia kollegoita, eronneita pakenijoita Eräskin Sveitsiläinen KV kongressin johtaja, joka lensi Suomeen seminaariin, halusi tavata ja kysyi suoraan olisinko valmis muuttamaan Sveitsiin… Sydämeni sanoi hänelle: palaa perheesi luokse. Lapsesi tarvitsee sinua. Jos sinä et pärjää exäsi kanssa, miten voisit pärjätä minun kanssa!? Olen hankala nainen! Se on ojentautumista Sanan mukaan, ja oman syntisyyden tunnustamista - varsinkin silloin, jos sinullakin on tunteita pelissä. 

Näin ollen, boomeri-iässä pelin henki on tämä: valitse yllä olevista kolmesta kriteeristä kaksi. 

1) uskossa ja jalat maassa, mutta silloin toki varattu – totta kai. 

2) uskossa ja vapaa/ ei eronnut, mutta hänellä kasvaa ne siivet selässä – ei kerta kaikkiaan en ota sellaista ukkoa elätettäväksi!

3) Jalat maassa ja puhtaasti sinkku, mutta ei ole uskossa. Ei toimi. 

Näin ollen olen nähnyt parhaaksi elää elämäni yksin. Se on valintani, jolla kunnioitan Raamatun sanaa. Jos Jumala tekee joku päivä ihmeen, ja suo kaikki kolme kriteeriä täyttävän miehen rinnalleni kulkemaan, se on ihme se, mutta en pidättele hengitystä enkä jää odottelemaan. Arvot eivät ole arvoja, ellei niiden eteen ole tehnyt uhrauksia. 

Ja näinhän tässä (taas) kävi. Mies vältteli suoraa kysymystäni: "oletko uskossa?" vastaamalla, että oli ollut nuorena, mutta ei kestänyt ahdasmielisyyttä. Sisäänpäin lämmennyttä meininkiä. Tämän tunnistan seurakunnissa (puhun vapaista suunnista – woke-vellin saastuttama ev. lut. on oma asiansa). 

Siksi seurakunnat: skarpatkaa!

Me tarvitsemme seurakuntiin älykkäitä ihmisiä. Viisaita. Mutta kuka viisas ihminen jää sisäänpäin lämmenneeseen yhteisöön vapaaehtoisesti? Siksi seurakunta houkuttelee epätoivoisia. Paavali itse sanoi: "voi kun voisin tehdä juutalaiset kateelliseksi". Se ei ilman viisautta tule tapahtumaan. Seurakunnat – tämä on peiliin katsomisen paikka. Olemme tehneet kaikkea muuta kuin juutalaiset kateelliseksi. 

Kun tulin uskoon, olin 6 vuotta maailmalla. 3 vuotta Amerikassa, vuoden Ruotsissa, ja vuoden Kiinassa ja vielä Israelissakin. Olen nyt asunut suomessa kohta kymmenen vuotta. Kun tulin Suomeen huomasin, kuinka päälle liimattu on Sana, joka sanoo, että seurakunta on perhe. Pah- seurakunta on sisäänpäin lämmennyt joukko syntisiä ihmisiä, jotka kipuilevat sen ajatuksen kanssa, että joku pelastuu ja se pitäisi ottaa – ei pelkästään seurakuntaelämään -vaan muutenkin elämään mukaan.

Käyn seurakunnassa, koska sana sanoo niin, mutta että kokisin sen perheekseni- sitä päivää odotellessa! Ja tämä on juuri se, miksi uskon, ettei herätystä ole tullut. Mitä tarkoitan?

Nuoruuden parisuhteessa rikkaan poikaystävän perheen kanssa purjehdittiin usein Suomen ja Ruotsin saaristossa. Purjeveneistä moikattiin toisia "sisäpiirin" perheitä ja vierassatamissa syötiin rapuja, jotta muutkin näkisivät sen. Mielestäni pintaliito oli naurettavaa. Sieltä pelastuin.

Kuitenkin pettymyksekseni huomasin, että sama meno jatkui seurakunnassa, eri kontekstissa vain. Seurakunnan ytimessä on tietyt perheet, siunatut perheet. Dynastiat. Heidän ulkopuolellansa sitten ovat "yksineläjät", "veneenalta pelastuneet" ja nämä kuuluisat "siivet selässä tanssijat", jotka elävät Kelan rahoilla. 

Heillä ei ole ytimeen asiaa. Hyvinkäällä eräässä seurakunnassa kuulin, että on olemassa oma penkkirivi näille ulkopuolisille kavereille. Ydinperheitten lapset kertovat tarinoita, kuinka ihanaa on viettää aikaa sen ydinporukan kanssa ja on ikävää, jos siihen tulee joku muu. Facebookin jätin pitkäksi aikaa ihan vain sen takia, etten jaksanut seurata seurakunta dynastioiden ihanaa sisäpiiri elämää ulkopuolisena. Tämä oli minulle maailmasta tuttua, mutta minua kiehtoi se Jeesus...hänen tapaansa suhtautua jätettyihin, petettyihin, huoriin tai saastaisiin… se kulkee eri tietä ja se on se elämän tie. 

Sittemmin on tapahtunut jotain. 

Maailmassa (siis seurakunnan ulkopuolella) ääneni on tullut kuulluksi. Tämän myötä minua on alettu kutsua myös kristillisissä piireissä ystäväksi. Huvittavaa sekin, että Liisa Puran ihailijat ovat joutuneet jopa hieman pakostakin ottamaan kontaktia myös minuun, sillä Liisa haluaa aina minunkin puhuvan, jos hänet kutsutaan johonkin puhumaan. 

Viime kesänä tulin jopa kutsutuksi New Wine kesäjuhliin muutaman perheen kanssa. Se oli omanlainen läpimurto. Mutta huonostihan siinä kävi. Vaikka Raamattu sanoo, että "koetelkaa totuutta", se ei varsinaisesti sovi dynastia perheen tapohin. Minua nimittäin häiritsi, että juuri kun Israel taisteli Rafah:ssa ja koko poliittinen vasemmisto huusi Israelin kansanmurhaa, Rafan tunnelit vuosivat ja Israel kaipasi kristittyjen rukouksia – Me - New Winessa Himoksella kaivoimme omaa napaa, nuolimme omia haavojamme ja pohdimme kuinka Jeesus rakastaa meitä. Joo – tärkeitä aiheita, mutta jos me todella olemme oksastettu jaloon öljypuuhun – meidän "perheen" sodan pitäisi liikuttaa meitä kristittyjä kaiken kahvin, kampaviinerin ja paneelikeskustelun sekä oman navan kaivelun keskellä. 

Kävipä niinkin hengellinen episodi, että toisen mökissämme vierailevan dynastia perheen Äiti pyysi rukousta poikansa puolesta. Poika oli jättänyt uskon. Oli opiskellut Aallossa ja lähtenyt Lontooseen finanssialalle. Rukoilimme ja mietin, että mitähän se Herra meinaa - usein kun rukousvastaukset ovat aivan läsnä – ilmassa valmiiksi poimittavana. Niin kävi tälläkin kertaa. 

Menimme kuuntelemaan Lea Kujalaa, joka ajaa ulos pahoja henkiä. Hänen työparinaan kaikkien kristittyjen rakastama Eero Junkkaala, joten: vaikka aihe on sketchy, ei kristittynä tule kyseenalaistaa Junkkaalaa. Junkkaala EI voi OLLA väärässä. Junkkaala on Kristuksesta seuraava.

Kuitenkin – Kuinka sattuikaan, että olin jo aikaisemmalla viikolla lukenut Junkkaalan kirjoituksen Uusi Tie -lehdestä, jossa hän julistaa täydellistä välinpitämättömyyttä totuuden puolesta taistelemiseen juuri Rafahin hetkillä. Hän pesee kätensä kuin Pilatus ja sanoo haastattelussa, ettei ole pro-Israel eikä pro-Palestiina, vaan pro-rauha, asettaen itsensä jotenkin hyvikseksi muiden yläpuolelle ja meidät, Israelin tilannetta seuraavat ja sille tukensa osoittavat kristityt, jonnekin oman dynastiansa ulkokehälle.

En voinut olla ajattelematta, miten henkilö, joka ei ole edes oksastettu jaloon öljypuuhun eikä puolusta omaa hengellistä perhettään (Israeliа), voi ajaa pahoja henkiä ulos. Israel ei ole täydellinen, mutta näytä minulle täydellinen perhe. Silti usein olemme sitoutuneet omaan perheeseemme.

Suorasukaisena, tyylilleni uskollisena, en pelkästään ajatellut tätä, vaan huomasin ottavani mikrofonin ja kysyväni tämän kysymyksen ääneen New Wine yleisön edessä. Tämäkös sai juhlakansan repeämään: Kuinka kehtasin kyseenalaistaa Junkkaalan ja Kujalan manaukset?! Koko sali kohisi! Itse mietin mielessäni, että noniin Isä, paljasta totuus. Ja jos olen väärässä – anna sen tutaa elämässäni. Kannan vastuun sanoistani! Kun palasimme mökille, oli ilmapiiri muuttunut. Sain kuulla, kuinka häpäisin mökkiseurueen, kuinka noloa se oli ja kuinka "me kypsät kristityt" emme ikinä tekisi mitään tuollaista. Lisäksi – tuo äidin rukousvastaus oli hänen silmiensä edessä. Miten niin? JOS hänen finanssialalla työskentelevä poikansa oli kokenut jotain samaa ryöpytystä, mitä minä tässä hetkessä, en oikeastaan ihmetellyt enää pojan valintaa. Jos poika oli kasvanut uskovassa perheessä, jossa ei asioita saanut kyseenalaistaa ja totuutta ravistella ilman, että se oli noloa ja perheen häpäisevää - oliko rukousvastaus vanhempien parannuksen teossa vai pojan? Rukousvastaus oli todella matalalla roikkuva hedelmä – äidillä oli mahdollisuus ottaa se, mutta valitsi kuitenkin sähistä minulle (ja siis symbolisesti omalle pojallensa) dynastiansa häpäisemisestä, mitä totuuden etsiminen teetti. 

Sisäänpäin lämpiävä, ahdasmielinen seurakunta on siis ihan totta ja jokainen kristitty on sitä varmasti kokenut – koostuuhan seurakunta syntisistä kantturoista, mutta onko se aina paha asia? Voiko se myös olla siunaus?

Ajatellaan kasvatusta: vanhemman tehtävä on tuottaa pettymyksiä lapselle – seurakunnan opetuslapsillensa. 

Seurakunnan – tarkemmin toisten uskovien tehtävä ei pelkästään ole tuottaa pettymystä - vaan oikeastaan tappaa. ihmisen kun pitää "uudestisyntyä" ja uudesti syntymiseen liittyy vahvasti se jaloon öljypuuhun oksastaminen. 

Mitä tarkoitan? 

Jaan teille yhden kokemuksen siitä, miten ahdasmielisyys on ohjannut minua oikealle tielle. Olen ollut Filippiineillä lähetystyössä, jossa norjalainen johtaja (joka oli pettänyt omaa vaimoaan Filippiiniläisen naisen kanssa) uhkaili minua helvetillä. Koska välillä haastoin hänen ajatuksiaan ja omassa toiminnassani käytin vapautta toimia omalla tavalla, hän alkoi pikkuhiljaa kertomaan kahden kesken, että tiedätkö Katriina: ei kaikki uskovat pääse taivaaseen. Helvetti on todellinen paikka. Siellä sitä oltiin – unelmat taakse jätettyinä, reilu kolmekymppisenä, viidakossa, jossa oli kobria, pythoneita, myrkyllisiä hämähäkkejä ja isoja sammakoita, unelmat takana, valmiina palvelemaan suurempaa visiota – ja johtaja uhkailee helvetillä. Tuliko koti-ikävä? Tuliko Egypti hetkiä (uskovan sanonta katumukselle ja halulle palata vanhaan elämään)? 

Kerta kaikkiaan – jälleen erästä pääministeriä lainatakseni: ihminen minäkin vain olen. Totta kai tuli, mutta mikä sai minut jatkamaan eteenpäin? Se joka kuolee itselleen, saa syntyä uudestaan. Se, että minulla oli sana: 

- Olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, en enää elä minä, vaan Kristus elää minussa. 

- Joka varjelee elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka minun tähteni kadottaa elämänsä, on sen löytävä

- Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää yksin. Mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon.

Sana on vahvaa, mutta siinä on myös voima. Se voi ärsyttää tai sen alle voi nöyrtyä. 

Olin nuorempana tehnyt päätöksen, että elämäni olkoon alkemistinen kokeilu: jos tämä Sana on totta, seuraan sitä kuoleman läpi. Ja vaikka ei olisikaan, seuraan silti. Mutta jotain tässä on. Ei tästä niin moni voi muuten pokeri naamalla paasata!

Ei siis tullut kuuloonkaan, että viidakossa ollessani kuoleman edessä kääntyisin! Eteenpäin sieluni ! – oli rukoukseni ja samalla pyysin Herraa vahvistamaan otsaani timantin kovaksi (psyyke oli kovilla, sen myönnän). 

Kolme kuukautta myöhemmin lensin Kiinaan, jossa tehtäväni oli määrä alkaa kiinalaisen maanalaisen seurakunnan kanssa. Siinä oli kuitenkin reilu kuukausi aikaa vuoden vaihteessa. Mieleni oli pohdiskeleva. Olenko tosiaan menossa helvettiin? Mikä juttu Filippiineillä? Mistä saan tietää? Pitäisikö soittaa Hesariin ja ryhtyä uskonnon uhriksi? 

Sen tiesin, että paasto (yhdessä sanan ja rukouksen kanssa) on yksi parhaista tavoista saada näihin asioihin vastauksia – ja nyt olin tosissani! Jeesus paastosi 40 päivää ilman ruokaa ja vettä, vesi on ihmiselle elinehto, mutta ruoka ei niinkään. Päätin ryhtyä 40 päivän vesipaastolle. 

Kahdeksannen päivän kohdalla alkoi tapahtua: Kiinaan saapui juutalainen pariskunta kahdeksan (!) lapsensa kanssa, ja he pitivät meille viikon opetuksen Israelista. Aloin näkemään Raamatun eri tavalla. Ihmettelin, ettei Amerikassa, Raamattukoulussa oltu koskaan puhuttu Israelista, vaikka Raamattu melkeinpä alkaa Israelista (Abraham) ja loppuu Israeliin (Harmageddon). 

Sain tulla ymmärtämään termin korvausteologia ensimmäistä kertaa elämässäni. Aloin nähdä antisemitismin hengen itsessäni. 

Aloin näkemään unia, jossa rikoin jään, ja jään alta oma ruumiini nousi pintaan – mahtava uni! 

Näin myös unia, jossa Hitler tuli mummolaani, jossa koko äitini suku oli kokoontuneena. Hän sanoi, että te olette juutalaisia, mutta tämä salaisuus teidän pitää viedä hautaan, muuten teidät tapetaan. Itse sain ison avaimen ja pääsin karkuun. Juoksin isolle viljapellolle, jossa iso nainen heittäytyi ylitseni peittäen minut ja SS miehet juoksivat ohi. – Wau mikä uni! (Muunkin perheen pelastumisen puolesta saa rukoilla).

Yhdessä unessa olin keskitysleirillä jonossa kaasukammioon – ja sain yhtäkkiä mahdollisuuden lähteä jonosta. – pelastuin…. pelastuminen. Koko sanoman ydin. 

Paasto oli kivuliasta sekuntien laskemista, mutta samalla valtavaa heräämistä. sain nälkäkramppeja, en jaksanut kävellä, enkä oikein pystynyt enää edes istumaan luiden törröttäessä kehostani, mutta jotain tapahtui hengessä. 36 päivän kohdalla kuume nousi, joten aloin syömään. Lihalientä ja kasviksia, sitten kiinalaisen uudenvuoden aikaan kunnon ruokaa. Paaston aikana olin siis saanut Israelin sydämelle. En rukoillut itseni, perheeni, omien vaivojeni tai napani puolesta, rukoilin Israelin puolesta. Outoa ja uutta minulle, entiselle korvausteologille, joka oli ajatellut aika lailla samalla tavalla kuin Piispa Mari Leppänen. Kaksi viikkoa paastosta kiinalaisen uudenvuoden alla sain puhelinsoiton: Kiinalaisen järjestön johtaja soitti: tule äkkiä pois Kiinasta, on alkanut vainot. Ihmisiä joutuu vankilaan. Tunsin ihmisiä, jotka olivat kadonneet. Lähdin siis HongKongiin. Mitä nyt? Olin päättänyt antaa elämäni – lähteä Kiinaan loppuelämäkseni viemään evankeliumia eteenpäin ja tehdä oman elämäni äiti Teresat. 

Olenko nyt lähdössä maitojunalla Suomeen? Mitä ihmettä siellä tekisin? Odotin HongKongissa. Sitten sain puhelinsoiton: lähdetkö Irakiin? Entisessä elämässäni olisin pelännyt (valkoinen nainen yksin Irakissa jakamassa evankeliumia). Nyt olin vahvistunut, joten vastaus oli: lähden. Kuitenkin heti seuraavana päivänä, sain johtajalta uuden puhelinsoiton: kuule, se Irakin ovi ei auennut, mutta Israelissa aukesi paikka palvella. Lähtisitkö siis Israeliin? 

Tämä johtaja ei tiennyt mitään norjalaisen johtajan helvetillä uhkailuista, joka johti minut pitkälle paastolle, eikä paaston ajan ajatuksista tai unista…. kaikki on tosiaan niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat (kuten sana sanoo). 

Norjalaisesta kuoriutui elämäni siunaus. 

Ahdasmielisyys oli pelastanut minut korvausteologialta, joka on Ev. Lut kirkon syöpä.

Israelissa sain ihmetellä ihmisten kertomuksia vielä liian tuoreessa muistissa olevan toisen intifadan kokemuksia. Ymmärsin, että islamistisen terrorismin uhka on jokapäiväistä ja samalla; se maa tahkoo eniten Nobelin palkintoja ja yrityksiä maailmalle, kun mikään muu maa (2024 eniten Exitejä per capita €:ssa mitattuna). Ajelin Länsirannalla, kuulin kuinka tiellä oli koitettu ampua juutalaisia -eilen. Ajoin A-alueen ohi. Katsoin rajalla Ramallahin vartijoiden vihamielisiä katseita silmästä silmään juutalaisella rekkarilla (kyllä - arabeilla on omat rekkarit) varustetusta autostani. Ihmeellinen maa. 

Jokainen tunsi jonkun, joka oli kuollut palestiinalaisen räjäyttämässä bussissa, kahvilaan tehdyssä itsemurha pommi-iskussa tai puukotuksessa. Itsenäisyyspäivänä hautausmaalla asia konkretisoitui, kun perheet kokoontuivat kaatuneiden haudoille. Latasin itsekin apin, joka hälytti, jos Gazasta alkoi tulla pommeja niskaan. 

Toisalta, samalla näin, kuinka arabit ja juutalaiset kävivät seurakunnassa yhdessä ja yhdistävä asia oli Jeesus. Valtava todistus Hänen voimastansa! 

Olinko tullut paratiisiin? Hah! Pois se! Traumatisoituneita, kovia ihmisiä, vaikea saada yhteyttä kehenkään pehmoisena suomalaisena. Lisäksi naistenkodin johtaja, jonne menin palvelemaan, laittoi minut vessaan asumaan. Entinen inva-WC, jossa oli siis pönttö, ei ikkunaa ja sänky, oli rakennettu varahuoneeksi. Hän haistoi minusta vielä korvausteologian katkua ja sanoi, että minua pitää kouluttaa. Siellä vessassa, Etiopiasta pakenevia pakolais- naisia ja lapsia palvellessani sain kuitenkin terveen suhtautumisen Israeliin: minun palvelustekoni ei voi korreloida sen kanssa, miten he minua kohtelevat. Jeesus valitsi juutalaiset, vaikka he ristiinnaulitsivat. Minä palvelen heitä, vaikka he minut vessaan laittavat. Silti, jano oppia siitä maasta heräsi tuona vuonna. Sitä paitsi, nyt kun katson taaksepäin, tajuan, miten sain olla osana aivan valtavaa suunnitelmaa. 

Israelissa sain tutustuttaa kiinalaisen järjestön johtajan ja israelilaisen opettajan. Tämä opettaja lähti Kiinaan ja hänen materiaaliansa käytetään kiinalaisten lähettien valmistamisessa.Isossa kuvassa tämä on hyvin tärkeää: nämä kiinalaiset lähtevät 10/40 maihin, sinne missä oikeasti Israelia vihataan. Isis maat, ääri islam maat, maat, jonne länsimaiset lähetit eivät uskalla. Se on kiinalaisen lähetyksen visio. He haluavat tuoda Sanan Kiinasta Israeliin koko silkkitien läpi. Se, että näillä kiinalaisilla läheteillä on terve suhtautuminen Israeliin ja he eivät lankea korvausteologiaan, on elintärkeää hengellisin silmin katsottuna, kun he seikkailevat islamin sydänmailla. Noin kymmenen vuotta sitten palasin suomeen. 

Oliko vuoteni raamattukoulussa ja lähetystyössä hukkaan valuneita vuosia? Mikään ei ole minua vahvistanut samalla tavalla kuin nuo vuodet ja mikä armollisinta. Ne vuodet tekivät minusta rohkean, kuolemaa pelkäämättömän (elämä on Kristus, kuolema voitto) ja mikään ei ole uskoani vahvistanut niin paljon kuin se, että olen elänyt uskoni todeksi. Toisaalta säälin suomen seurakuntaa. Kahvin ja kampaviinerin täyttämissä paneelikeskusteluissa pohditaan maailmanrauhaa ja julistetaan kansanmurhaa. 

Miksi minä olen saanut kokea aitoa uskoa? Miksi joku toinen ei? Ei kai se minun kyvyistäni kestää kärsimystä voi olla kiinni? Ei, mutta ehkä minun janostani ja nälästä oppia tuntemaan totuus- ja se on armoa se. 

Eilen viimeksi olin parannuksen teko ennen herätystä ohjelmassa TV7:lla. Puhuimme Israelin tilanteesta, nälänhädästä, wokesta, kirkosta… ruodimme kaikkea muuta, paitsi sitä, että olisimme katsoneet omiin seurakuntiimme ja tehneet vilpitöntä parannusta sisäänpäin lämpiävyydestä ja mukavasta "paneelikeskustelu" uskosta. Siksi tuli tarve kirjoittaa tämä pitkä teksti. 

Olemme menossa kohti aikoja, jossa "hengellisyyden harrastaminen" ei oikein enää riitä. Se on ollut kivaa näin jälkikristillisessä Suomessa, ja samalla juuri se on ajanut meidät tähän tukaluuden tilaan. 

Ihmiset uskovat enemmän sosialismiin ja inflaation kärsineeseen sukupuolitieteeseen kuin Kristukseen. Seurakunnassa käydään, mutta työpaikalla hävetään Jeesusta. Eletään pelossa menettää hyvä elämänlaatu, vaikka se on jo menetetty. Eletään pelossa, että joudutaan oikeasti elämään uskoamme todeksi, vaikka väitetään olevamme elävässä uskossa.

Jotenkin olen siis innoissani edessä olevista vaikeista ajoista. Josko ne tuottaisivat vahvoja miehiä – ja ennen kaikkea vahvoja uskossa – sekä nöyryyttä myöntää, että tarvitsemme elämäämme elävää Kristusta.